Kävi tossa taannoin semmonen hassu juttu kun oltiin kotipihassa hiekkalaatikolla leikkimässä kahden pienimmän kanssa. Siihen tupsahti sitten kaks hassua oravanpoikasta. Tulivat ihan iholle kun olivat niin uteliaita. Yritin siinä tovin sillee hillitysti väistellä ja tömistellä että "menettekös siitä" mutta nämä kurret eivät olleet moksiskaan, naurovat vaan päin naamaa. Tilanne alko tuntua jo samaan aikaan koomiselta ja ihan pirun pelottavalta. Ne ihan selkeesti yritti kiivetä vaunuihin missä meidän vauva nukkui. Kaappasin pojankin kyytiin ja aloin juosta. Juoksin henkeni edestä. Kahta oravanpoikasta. No mutta sitten itse asiaan.. Se miksi tännekkin avaudun tästä jännästä kohtaamisestani villin luonnon kanssa, on siinä että tää juokseminen tuntui niin helpolta että tänään sitten päivittäisellä vaunulenkillä otin muutaman juoksuaskeleen ja ajattelin että noo juostaan nyt sen verran kun jaksetaan. Ja kuinka ollakkaan jaksoin koko lenkin. Ja olisin jaksanu vielä enemmänkin, mutta oli pakko tulla kotiin tarkistamaan ettei kersat vaan kurista toisiaan. Tähän asti oon vältelly kaikkea juoksemista kun se on ollu muka NIIIN raskasta ja ihan hanurista,ihan semmosia pieniä pyrähdyksiä ottanu pakon sanelemana, mutta tästedes vaunulenkit mennään juoksujalkaa. Lenkin pituus ei kuitenkaan päätä huimaa (3,3km) Mutta mulle se on ihan tosi iso juttu sekin, kun ajattelee muutama kuukaus taaksepäin niin sadan metrin kohdalla oli jo pakko pysähtyä huohottamaan ja polvet ja sääriluut huus armoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti